Nadia Zhuk – Itsensä edustamisen ja vertaistuen voima

Nadia Zhuk on itseoppinut full stack -ohjelmistosuunnittelija, jonka tavoitteena on auttaa ihmisiä, joilla ei ole teknistä taustaa, oppimaan koodaamista ja luomaan menestyksekästä uraa teknologia-alalla. Lapsena teknologia-ala vaikutti hänestä pelottavalta, mutta parikymppisenä alanvaihto johdatti hänet kuitenkin ohjelmistosuunnittelijaksi. Viimeisimmässä #WomenWhoMaster-sarjan jaksossa Nadia kertoo, miten hän oppi uskomaan itseensä, kuinka tärkeää on, että hänellä on tukijoukkoja, ja mitä hän toivoo teknologia-alalta tulevaisuudelta.

K: Voitko kertoa meille työstäsi ja siitä, millainen on tyypillinen työpäiväsi?

Työskentelen full stack -tuoteinsinöörinä Intercomissa. Keskityn ensisijaisesti chattibottien ja muun automaation rakentamiseen ja parantamiseen. Päiväni kuluvat uusia ominaisuuksia kehittäen, olemassa olevaa koodia korjaten tai tuotteen toimivuuden parissa työskennellen.

K: Voitko kertoa meille lapsuudestasi ja kuinka päädyit teknologia-alalle?

Minun tarinani on melko erilainen kuin monien muiden STEM-alalla työskentelevien. Vartuin 1990-luvulla Neuvostoliiton jälkeisellä Valko-Venäjällä. Se oli vaikeaa aikaa sekä maalleni että perheelleni. Meillä oli varaa ensimmäiseen tietokoneeseen vasta, kun olin 15-vuotias – vuonna 2006. Lapsena minulla ei ollut minkäänlaisia yhteyksiä teknologia-alaan, eikä se oikeastaan kiinnostanut minua. Minua on aina viehättänyt enemmän humanistiset tieteet: lukeminen, kirjoittaminen ja vieraat kielet. Nämä kiinnostuksen kohteet johdattivat minut journalistiksi ja toimittajaksi riippumattomaan uutislehteen. 

Kun olin 25-vuotias, lopetimme lehden julkaisemisen, ja minun piti keksiä, mitä teen seuraavaksi. Tiesin, että halusin muuttaa Valko-Venäjältä Puolaan, ja tiesin myös, että minulta puuttui sellaisia taitoja, joiden avulla voisin lähteä. Kun olin tutkinut asiaa, minulle kävi selväksi, että tarvitsen teknisiä taitoja työllistyäkseni uudessa maassa. Teknologia-ala vaikutti kuitenkin edelleen pelottavalta. Minusta tuntui, että oli maailmassa oli vain kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka osasivat koodata, ja niitä, jotka olivat parempia humanistisissa aineissa. Tunsin kuuluvani jälkimmäiseen leiriin.

K: Silloinko aloit opetella itsenäisesti teknisiä taitoja?

Kyllä. Aloin opetella tekniikkaa pala palalta. Ensin opettelin Excelin, sitten Photoshopin ja sitten muita teknisiä ohjelmia. Sitten siirryin koodaamaan. En mennyt yliopistoon tai koulutusleirille oppimaan. Olin yksin tietokoneeni kanssa.

Se oli melkoinen haaste. Minun piti etsiä kirjoja ja resursseja verkosta ja katsottava, mikä toimii ja mikä ei.

K: Minkä neuvon antaisit muille STEM-uraa tekeville naisille?

Useat uraneuvosuosikkini ovat peräisin kirjasta ”Nice Girls Don't Get The Corner Office”. Kirja kertoo naisten tekemistä tiedostamattomista virheistä, joilla he sabotoivat uraansa. Yksi näistä virheistä on alistuva asenne palkkaneuvotteluissa tai ylennystä pyydettäessä. Tämä voi olla haastavaa naisille, jotka on sosiaalistettu miellyttämään muita ja jotka pelkäävät, että heitä pidetään ”vaikeina”. Mutta on todella tärkeää oppia puolustamaan itseään ja taistelemaan sen puolesta, mikä kuuluu itselle!

K: Oliko sinulla mentori, tietty henkilö, jota tapasit alanvaihtoprosessin aikana ja joka todella auttoi ja ohjasi sinua?

Kun aloitin tekniikan parissa, minulla ei ollut alan mentoria, mikä jälkeenpäin kaduttaa. Onneksi tutustuin erittäin kokeneeseen mentoriin urani puolivälissä. Vaikka minulla oli vain yksi tapaaminen hänen kanssaan, hän opasti minua todella paljon ja auttoi minua löytämään tieni tekniikan maailmassa. Mentorointi voi olla uskomattoman hyödyllistä, ja joskus yksikin tapaaminen riittää antamaan vastaukset kysymyksiisi.

Nykyään mentoroin muita koodaamaan opettelevia ihmisiä, enkä voi kyllin korostaa mentoroinnin ja ulkopuolisen tuen merkitystä. Ensimmäinen asia, jota suosittelen koodaustulokkaille, on vertaistuen löytäminen. Sen voi löytää todellisesta elämästä, kuten opintoryhmästä, tai verkosta, kuten #100DaysofCodesta. Vertaistuki auttaa pysymään motivoituneena, kun oppimisesta tulee vaikeaa. Myöhemmin se auttaa selviytymään monimutkaisissa tilanteissa uralla, kuten jättämään työpaikan, jossa on huono ilmapiiri, tai pyytämään ylennystä.

K: Autat koodaamaan opettelevia ihmisiä muun muassa kertomalla omista kokemuksistasi, kuten kirjassasi ”Crossing the Rubycon”. Mitä naiset voivat oppia kirjasta?

Kirja on sekä henkilökohtainen tarinani että vaiheittainen opas siitä, miten oppia koodaamaan, jos sinulla ei ole teknisiä taitoja. Sen kirjoittaminen tuli ensimmäisenä mieleen silloin kun etsin, mitä resursseja ohjelmointia opetteleville on jo olemassa. Tajusin, että sellaista sisältöä ei juurikaan ollut, jonka olisi kirjoittanut henkilö, jonka tausta ei ole tekniseltä alalta. Vaikutti siltä, että useimmilla sisällöntuottajilla oli jonkinlainen tekninen tausta ennen kuin heistä tuli ohjelmoijia, enkä pystynyt samaistumaan heihin. 

Kirja on tarkoitettu minun kaltaisilleni ihmisille. Niille, joilla ei ole teknistä taustaa, mutta haluavat oppia koodaamaan ja luoda uran teknologia-alalla. Sen on tarkoitus olla heidän henkilökohtainen uravalmentajansa. Resurssi, johon voi palata aina, kun he menettävät luottamuksensa itseensä tai tuntevat, etteivät pääse eteenpäin. Kirjassa on vaiheittaiset ohjeet teknisten taitojen kehittämisestä ensimmäisen koodaustyön hankkimiseen ja edelleen menestyksekkään uran luomiseen ohjelmoijana.

K: Kuvitellaan, että lapsenlapsesi tytär valitsisi saman ammatin kuin sinä. Hän valmistuu yliopistosta vuonna 2100. Miltä haluat hänen tulevaisuutensa näyttävän?

Haluaisin, että hän, kuten kaikki muutkin, tuntisi itsensä voimakkaaksi ja muistaisi, että hän voi tehdä mitä haluaa. Toivon, että rajoituksia ja portinvartiointia, sekä sisäisiä että ulkoisia, on vähemmän. Tärkeintä on kuitenkin se, että silloin meidän ei tarvitse enää puhua naisista tai miehistä teknologia-alalla, koska näitä ongelmia, joista nyt keskustelemme, ei enää ole.